Kokemukseni erilaisista kuntotesteistä on melko suppea: laktaattitestejä juosten, valojänistesti, FTP. En ole ikinä erityisemmin pitänyt testaustilanteista, sillä niissä korostuvat kaikki heikkoudet ja testit saavat minut tuntemaan itseni äärimmäisen surkeaksi ja huonokuntoiseksi. 

Näin harjoittelukauden alussa on hyvä käydä päivittämässä sykerajat, jotta harjoittelu tapahtuu alusta asti oikeilla alueilla. Kauden alku on itselleni myös "pahin" ajankohta testata kuntoa. Ylimenokauden jälkeen kunto on kaukana kisakauden kunnosta ja tunnen itseni ilman testejäkin huonokuntoiseksi.

Kun reilu viikko sitten raahustin Pajulahden testausasemalle triathlontestiin, olo oli kaikkea muuta kuin reipas. Takana oli onnistunut treenipätkä, mutta kroppa ei tuntunut olevan vireessä ja olo oli pöhöttynyt. Mietin, että nyt mennään reippaasti epämukavuusalueelle. Itse testi meni ilman suurempia ongelmia, vaikken saanut kropasta irti maksimisykkeitä. Testitulosten osalta kyyti oli kylmää: peruskestävyyteni on surkea, varsinkin pyöräilyn osalta. 

Voisi kuvitella, että testistä jäi paha maku, mutta yllätyksekseni kokemus oli lähes positiivinen. Iso kiitos kuuluu Pajulahden testausasemalle ammattitaitoisesta testaamisesta, mutta olen myös onnistunut muuttamaan ajatteluani testaamisesta. Juuri se heikkouksien poiminen ja korostaminen mahdollistaa kehittymisen. Olen ylpeä itsestäni kun en vaipunut itsesääliin ja synkistelyyn "surkeasta kunnostani". Minulla on nimittäin taipumusta moiseen. Tiedän, että testejä tarvitaan jos haluan harjoitella "oikein" ja kehittyä. Nyt täytyy vain noudattaa "uusia" sykerajoja ja valmentajan ohjeita niin saadaan se perkeleen peruskestävyyskin kohenemaan. :)

20161028_162705.jpg