Sunnuntaina 25.5. lähdin parantamaan edellisen vuoden aikaa (n. 5h5min) Espooseen, vaikka alla olikin naurettavan vähän pyöräilykilometrejä. Tällä kertaa ei tarvinnut ainakaan yksin polkea, sillä isä lähti peesiavuksi ja kirittäjäksi - onneksi lähtikin, koska olisi voinut jäädä maaliviiva ylittämättä.

 Keli oli edellistä vuotta paljon parempi: helleraja paukkui, aurinko paistoi ja tuulikin pysyi maltillisena. Isän kanssa suunniteltiin, että lähdetään 30km/h keskivauhtiryhmään ja katsotaan, kuinka kauan jaksaa pysyä mukana. Vauhdin pitäminen ei tuottanut alussa ongelmia, mutta jokaisen hidastuksen jälkeen jouduin repimään ryhmää kiinni. 30km jälkeen alkoivatkin sitten ongelmat.

Ensin alkoi vatsaa koskea ja noin 40km kohdalla tuntui, että vatsa kääntyisi ympäri ja oli pakko pysähtyä oksentamaan. Siinä sitten huomasin, että taitaa olla vatsalaukku aivan tyhjä kun mitään ei tule ylös, joten ei muuta kun takaisin pyörän selkään. Seuraavat parikymmentä kilometriä olivat melkoista taistelua ja jos ei olisi ollut isä potkimassa eteenpäin, olisin saattanut ensimmäistä kertaa jättää leikin siihen. Olen tottunut pahaan oloon ja siihen, että tuntuu sippaaminen olevan lähellä, mutta aina on suoritus ollut loppusuoralla. Nyt edessä oli vielä noin 70km poljettavaa helteessä, enkä todellakaan ollut varma maaliin pääsystä - puhumattakaan ajan parantamisesta. 

Vaikka olo helpotti noin puolivälin jälkeen, jaloista tuntui loppuvan potku jokaisessa ylämäessä. Tasamaalla ja alamäissä onneksi sai nostettua vauhtia, joten keskivauhti pysyi edes lähellä tavoitetta. Maaliin selvisin ajassa 4h 23min, eli aika parani edellisestä vuodesta yli 40 minuuttia. Vaikka aika parani huimasti, olen hieman pettynyt itse suoritukseen; jalkoihin on saatava paljon lisää potkua ja pyöräilytekniikkaa täytyy hioa. Toisaalta, tästä on hyvä jatkaa ja tiedän, mihin pitää harjoittelussa kiinnittää huomiota.

altAj6gbofQWIObEpi0xBkIt0DG1-km3fNAfCirfWP_001664-normal.jpg