Vajaa pari viikkoa sitten kisattu kauden huipennus IM Otepää 70.3 päättyi omalta osaltani keskeytykseen juoksuosuudella. En aio kirjoittaa kisarapottia, sillä olen tapahtumat jo käsitellyt ja todennut, että keskeytykset kuuluvat lajiin. Vaikka loppuaika jäi saamatta, olen taas kokemusta rikkaampi. 

Olen miettinyt, miksi tästä kaudesta ei ole jäänyt yhtä onnistunutta fiilistä kuin edellisestä. Kauden pääkisan keskeytys ei nimittäin riitä selitykseksi. Toki myös sairastelut sotkivat harjoittelua ja koettelivat motivaatiota, mutta luulen syyn löytyvän hieman syvemmältä.

Pidän erittäin paljon itseni voittamisesta, mutta inhoan kilpailemista. Triathlon ja kestävyysurheilu ylipäätään on ollut minulle keino päästä haastamaan itseäni ja saamaan uusia kokemuksia. Tänä kesänä itsensä voittamisen tavoittelu on maistunut kilpailemiselta - toisinsanoen pahalta. Olen kadottanut kyvyn iloita pienistä onnistumisista ja keskitttynyt asioihin, joiden olisi pitänyt mennä paremmin.Liian monta kertaa kesän aikana olen rypenyt itsesäälissä kun en pääse kovempaa. Jopa kisaraporttien kirjoittaminen tänne blogiin on tuntunut pakkopullalta. Tiedän, että jos en tee asialle jotain voin unohtaa haaveeni täysmatkasta, sillä todennäköisesti pistäisin jossain vaiheessa triathlonkamat myyntiin. 

Vaikka valmentajani on ollut ihan huippu, olen päättänyt pitää välivuoden valmennuksesta ja harjoitella ensi kaudella itsenäisesti. Yritän myös unohtaa aikojen vahtaamiset ja keskityn kokemuksiin, sekä liikkumisesta nauttimiseen. Vaikka triathlon pysyy "ykkösjuttuna" aion kokeilla myös uusia lajeja, kuten polkujuoksua, sillä uskon monipuolisuudella motivaationkin säilyvän paremmin. Voi olla, että ensi kauden jälkeen kaipaan takaisin valmennukseen, mutta nyt on vaihtelun paikka!

20170815_121015.jpg